No niin. Pitkästä aikaa taas blogin pariin. On jäänyt kirjoittaminen siitä yleisimmästä systä: ei ole saanut aloitettua. Päivät ovat menneet nopeasti ja illat vielä nopeammin kaikenlaista pientä järjestellessä ja sosiaalista verkostoa rakentaessa. Kulmat alkaa pikkuhiljaa tulla tutuiksi ja valloitusretkiä Espanjan puolellekin on tullut tehtyä, kun kelitkin ovat alkaneet olla suotuisampia maaliskuun alun myrskyjen jälkeen.
Mutta ensin ajankohtaisimpaan: muutin eilen yritysasunnosta omaan pieneen vuokrakämppääni. 35 neliömetriä pelkistettyä tanskalaista arkkitehtuuria. Muutto ei ollut suuren suuri ponnistus, sillä tavaraa oli kahden ison matkalaukullisen verran ja matkaa noin 150 metriä. Ei siis ihan vastattavissa hikiseen lauantai-iltapäivään ennen Gibikselle muuttoa, kun koko maallinen omaisuus siirtyi ystävien avustuksella (kiitos!) väliaikaiseen säilytystilaan. Mutta nyt siis ollaan alun kimppakämppäilyn jälkeen jälleen omillaan. Eiköhän täällä ala viihtyä, kunhan saa vielä vähän sisustusta tehtyä. Kämppä on kyllä periaatteessa sisustettu, mutta jotain pieniä hankintoja pitää tehdä. Omistajalla on ilmeisesti jonkinasteinen tuolifetissi, sillä niukahkosta muusta sisustuksesta huolimatta asunnossa on kuusi tuolia. Eikä siinä kaikki, lisäksi seinillä oli kymmenkunta tauluksi tehtyä valokuvaa erilaisista tuoleista. Vaan eipä ole enää, lähtivät noin viiden minuutin jälkeen muutosta paremmalle paikalle kaapin ylähyllyn taimpaan osaan.
Muuttoon liittyy osittain myös tämänkertaisen blogimerkinnän otsikko. Olen nimittäin jo ensimmäisten neljän viikon aikana oppinut, että gibraltarilaiseen tapakulttuuriin kuuluu olennaisena osana ns. "jos ei kysytä, ei tarvitse kertoa" -metodi. Tämä toimintamalli ilmenee useissa eri olomuodoissa ja siihen törmää näillä leveysasteilla tämän tästä. Muuttoon liittyen toimintatapa esiintyi seuraavanlaisena variaationa: Kun muutat uuteen asuntoon, saat avaimen oman huoneistosi oveen. Ulko-oveen on toinen avain, ja se pitää pyytää erikseen talon vahtimestarilta aka reseptionistilta. Mutta tätä ei muuton yhteydessä ole mielekästä kertoa (ellei uusi asukki ymmärrä sitä itse kysyä) sillä on vekkulimpaa, kun vuokralainen illalla kotiin tullessaan huomaa, ettei kotiavain käykään ulko-oveen ja että vahtimestari on jo tunteja sitten lähtenyt kotiin. Siinä sitä sitten hetken aikaa ihmetellään, ennen kuin nokkela maailmanmatkaaja ymmärtää soittaa samassa rakennuksessa olevan kuntosalin ovikelloa ja pääsee hyvin ansaituille unilleen uuteen kotiin.
Toinen samaan sarjaan kuuluva kummallisuus ilmeni jo pari viikkoa sitten internet-kaupassa. Pokeriammattilainen halusi olla hyvissä ajoin liikenteessä ja meni paikallisen operaattorin myymälään internettiä ostamaan. No, kävikin ilmi, että modeemit olivat myymälästä loppu, kun oli sentään jo torstai, mutta tule ensi viikolla uudestaan. Sinne sitten menemään seuraavalla viikolla, ja kah, modeemeja löytyikin vino pino. Mutta kukaan ei ollut ensimmäisellä kerralla tullut maininneeksi (kun en ollut kysynyt), että kyseiseen asuntooni ei olekaan juuri tämän operaattorin kaapelointia, tulossa kyllä on joskus hamassa tulevaisuudessa. Eli eipä onnistu, jollen halua seikkailla internetin ihmeellisessa maailmassa kännykkäverkon varassa. Siksipä Pokeriammattilainen sortui epätoivon toreissaan kolttosiin ja harjoittaa ammattiaan lainaamalla naapurin suojaamatonta nettiyhteyttä. Hyi, hyi.
Gibraltar on muuten tuon nykyajan ylellisyyden eli internetin suhteen melkoinen kehitysmaa. Ensivilkaisu palvelutarjontaan, hintoihin ja toimitusaikoihin sai entisen helsinkiläisen luulemaan tulleensa kivikaudelle. Perusliittymä täällä on puoli megaa, joskus jopa täyden megan. Kahdeksaakin kuulemma jostain saa, mutta hintaa on sata euroa kuussa. Perusliittymän sentään saa reilulla parilla kympillä. Ja paikallisen ykkösoperaattorin toimintamalliin kuuluu se, että internet-liittymää ei saa, ellei samalla asenneta lankapuhelinliittymää. Sehän tietysti nostaa hintaa ja pitkittää toimitusajan muutaman päivän pikatoimituksesta jopa neljään viikkoon. Eipä tässä ole aikaa moisia odotella, mutta jossain vaiheessa pitänee siirtyä takaisin kaidalle polulle ja hankkia liittymä omiin nimiin.
Kommenteissa kyseltiinkin jo päivityksiä pokeriin liittyen. Päivitykset ovat antaneet odottaa itseään siitä yksinkertaisesta syystä, että paikallinen kasino on edelleen erinäisistä syistä johtuen korkkaamatta. Suurin yksittäinen syy on se, että harjoittamiani käteispelejä on tarjolla yleensä vain viikonloppuisin ja tähän saakka viikonloput ovat olleet muuta ohjelmaa täynnä. Pari kertaa olen jo parin kollegan kanssa ollut menoillaan, mutta aika joko venäläiset naiset tai halvat mojitot ovat vieneet voiton viime metreillä. Mutta yritän parantaa tapani ja syöksyä paikalliseen synnin keskukseen pikimmiten. Sitten luvassa myös raporttia.
Nettipeleissä olen toki kasvattanut pohjatonta kassaani. Erityisesti työn alla on tällä hetkellä Omaha, jota olen lähtenyt opettelemaan ihan teoriatasolta alkaen. Pääsääntöisesti opettelu kuitenkin tapahtuu kantapään kautta -menetelmää hyödyntäen. Nettiprojektini kuulumisia päivitän kuitenkin toisaalla. Halukkaat löytävät (aikansa visaisten kysymysten kanssa puuhasteltuaan) projektipäiväkirjan klikkaamalla tämän sivun yläosan banneria.
Paljon olisi kerrottavaa ja kuvia myös viikon takaisesta automatkasta Tarifaan, Vejer de la Fronteraan ja Cadiziin, mutta lähikauppa kutsuu. Murua rinnan alle ja pyykkäämään. Siinä vasta työmiehen maanantai.
7.3.2010
Päivä turistina
Ensimmäinen viikko Gibraltarilla alkaa täyttyä, joten oli jo korkea aika tarkastella uutta kotiseutua vähän muutaman minuutin työmatkaa laajemmin. Kahden kämppikseni - saksalaisen taloustieteilijän ja belgialaisen käytettävyysasiantuntijan - kanssa päädyimme leikkimään turisteja tekemällä parin tunnin promenaadin pääostoskadun kautta vuorelle ja sieltä alas katsomaan 1800-luvun brittiarmeijan suurta ylpeyttä, sadan tonnin painosta tykkiä. Tarkoitus oli oikeastaan kävellä saaren eteläisimpään kolkkaan Europa Pointiin tähystämään Marokon rannikkoa, mutta mutkittelevien käänteiden jälkeen Gibraltar osoittautui yllättävän suureksi paikaksi, ja sadekin yllätti matkaajat kesken kaiken, joten Europa Point sai jäädä toiseen kertaan.
Valtava tykki oli näkemisen arvoinen, vaikkei suuria intohimoja täkäläiseen sotahistoriaan olisikaan. Kapistus oli arviolta viisi-kuusi metriä pitkä ja massaa oli mainitut noin sata henkilöautoa. Kurkistus infotauluihin kertoi laitteesta mm. seuraavaa: tykin siirtäminen sen valmistuspaikasta puolen kilometrin päästä kesti aikanaan noin kolme viikkoa; mikään sarjatuliase ei ollut kyseessä, sillä sen ampumavalmiuteen saaminen kesti noin kolme tuntia; ammus painoi lähes tuhat kiloa, ja sillä läpäisi lähes 25 tuuman paksuisen teräslevyn. aseen kantavuus oli 6-8 mailia eli reippaasti toistakymmentä kilometriä. Melkoinen vempele siis. Harjoituslaukauksia lukuun ottamatta tykille ei kuitenkaan onneksi koskaan ollut tarvetta, joten sen todellinen tulivoima jäi selvittämättä
Matkalla sotilaallista ihmetta katselemaan teimme myös ensimmäisen kerran tuttavuutta paikallisten apinoiden kanssa. Olin kuvitellut, että apinat asustavat jollain suurehkolla aidatulla alueella vuoren rinteillä, mutta ainakin kolme niistä näyttää viihtyvät ihmisten parissa. Siinä ne töllistelivät keskellä jalkakäytävää, ennen kuin esiintymishaluisin intoitui näyttävään kiipeilytaitojaan kerrostalon seinää pitkin. Harmi, ettei sattunut evästä mukaan. Uskoisin, että hännättömät sukulaissielumme olisivat arvostaneet banaanin pätkää tai muuta naposteltavaa..Täytyy tehdä jonain toisena päivänä uusi retki paikallisen (erittäin hyvän) supermercadon kautta. Täällä tosin joka puolella varoitellaan, ettei apinoita saa syöttää tai muutenkaan lähestyä, koska ovat kuulemma innokkaista puremaan tai näpistämään erinäisiä mukana kannettavia asioita. Mutta tämä näkemämme kolmikko näytti ainakin hyvin lempeältä.
Paluumatkalla takaisin kämpille tutustuimme myös paikalliseen maantien ässään. Suomalaisia kollegoitaan huomattavasti pienemmät bussit ovat täällä yllättävän kätevä kulkupeli, joskin ainakin vuorenrinteeltä alas körötellessä meno muistutti enemmänkin köyhän miehen vuoristorataa. Ensikertalaiselle ko. onnikka meni vähän turhankin reipasta vauhtia erittäin kapeita ja mutkittelevia teitä pitkin. Mutta hengissä selvittiin, ja matkalle tuli hintaa 60 paikallista penniä eli noin 66 eurosenttiä. Huokeaa, sanoisin.
Parin tunnin reippailun jälkeen palkitsimme itsemme intialaisen keittiön antimilla. Kuten muuallakin brittiläisen hallinnon alaisilla alueilla, myös Gibraltarilla on asukaslukuun suhteutettuna iso intialaislähtöinen yhteisö. Espanjalaisiin tai marokkolaisiin verrattuna intialaistaustaisia on täällä vähän, mutta edullista intialaista ruokaa tarjoavia ravintoloita ja pikkukuppiloita on useita. Eivätkä hinnat ravintoloissakaan päätä huimaa: herkullinen lamb korma ja pienehkö vuori hyvin tehtyä riisiä alle kuusi puntaa. Eikä tarvitse laksatiivejakaan ostaa, kun pienen ravintolan keittiö ei paatuneimpien hygieniaintoilijoiden vaatimuksia ihan viimeistä piirtoa myöten täytä. Mutta miten sitä sanotaankaan: hyvä ruoka, parempi mieli. Nyt on hyvä mahan vieressä lepäillä.
Valtava tykki oli näkemisen arvoinen, vaikkei suuria intohimoja täkäläiseen sotahistoriaan olisikaan. Kapistus oli arviolta viisi-kuusi metriä pitkä ja massaa oli mainitut noin sata henkilöautoa. Kurkistus infotauluihin kertoi laitteesta mm. seuraavaa: tykin siirtäminen sen valmistuspaikasta puolen kilometrin päästä kesti aikanaan noin kolme viikkoa; mikään sarjatuliase ei ollut kyseessä, sillä sen ampumavalmiuteen saaminen kesti noin kolme tuntia; ammus painoi lähes tuhat kiloa, ja sillä läpäisi lähes 25 tuuman paksuisen teräslevyn. aseen kantavuus oli 6-8 mailia eli reippaasti toistakymmentä kilometriä. Melkoinen vempele siis. Harjoituslaukauksia lukuun ottamatta tykille ei kuitenkaan onneksi koskaan ollut tarvetta, joten sen todellinen tulivoima jäi selvittämättä
Matkalla sotilaallista ihmetta katselemaan teimme myös ensimmäisen kerran tuttavuutta paikallisten apinoiden kanssa. Olin kuvitellut, että apinat asustavat jollain suurehkolla aidatulla alueella vuoren rinteillä, mutta ainakin kolme niistä näyttää viihtyvät ihmisten parissa. Siinä ne töllistelivät keskellä jalkakäytävää, ennen kuin esiintymishaluisin intoitui näyttävään kiipeilytaitojaan kerrostalon seinää pitkin. Harmi, ettei sattunut evästä mukaan. Uskoisin, että hännättömät sukulaissielumme olisivat arvostaneet banaanin pätkää tai muuta naposteltavaa..Täytyy tehdä jonain toisena päivänä uusi retki paikallisen (erittäin hyvän) supermercadon kautta. Täällä tosin joka puolella varoitellaan, ettei apinoita saa syöttää tai muutenkaan lähestyä, koska ovat kuulemma innokkaista puremaan tai näpistämään erinäisiä mukana kannettavia asioita. Mutta tämä näkemämme kolmikko näytti ainakin hyvin lempeältä.
Paluumatkalla takaisin kämpille tutustuimme myös paikalliseen maantien ässään. Suomalaisia kollegoitaan huomattavasti pienemmät bussit ovat täällä yllättävän kätevä kulkupeli, joskin ainakin vuorenrinteeltä alas körötellessä meno muistutti enemmänkin köyhän miehen vuoristorataa. Ensikertalaiselle ko. onnikka meni vähän turhankin reipasta vauhtia erittäin kapeita ja mutkittelevia teitä pitkin. Mutta hengissä selvittiin, ja matkalle tuli hintaa 60 paikallista penniä eli noin 66 eurosenttiä. Huokeaa, sanoisin.
Parin tunnin reippailun jälkeen palkitsimme itsemme intialaisen keittiön antimilla. Kuten muuallakin brittiläisen hallinnon alaisilla alueilla, myös Gibraltarilla on asukaslukuun suhteutettuna iso intialaislähtöinen yhteisö. Espanjalaisiin tai marokkolaisiin verrattuna intialaistaustaisia on täällä vähän, mutta edullista intialaista ruokaa tarjoavia ravintoloita ja pikkukuppiloita on useita. Eivätkä hinnat ravintoloissakaan päätä huimaa: herkullinen lamb korma ja pienehkö vuori hyvin tehtyä riisiä alle kuusi puntaa. Eikä tarvitse laksatiivejakaan ostaa, kun pienen ravintolan keittiö ei paatuneimpien hygieniaintoilijoiden vaatimuksia ihan viimeistä piirtoa myöten täytä. Mutta miten sitä sanotaankaan: hyvä ruoka, parempi mieli. Nyt on hyvä mahan vieressä lepäillä.
2.3.2010
Ensimmäiset 48 tuntia
Ensimmäiset kaksi päivää pokeriammattilaisena ovat takana, ja on tilinteon hetki. Ei, vielä en ole menettänyt koko omaisuuttani mehevissä kotipeleissä enkä edes turistien ja pelialan ammattilaisten kansoittamalla paikallisella kasinolla. Itse asiassa en vielä ole edes ehtinyt juuri pelata, vaan kaikki aika on mennyt perehtymiseen ja asioiden järjestelyyn muuton jälkeen. Toisaiseksi homma on siis hanskassa.
Ensin kuitenkin katsaus matkaan Suomesta Gibraltarin lämpöön. Vasta lähtöä edeltavänä iltana alkoi toden teolla tuntua, että kohta sitä lähdetään maailmalle. Mitään sen suurempaan jännitystä ei kuitenkaan ole vieläkään tullut, vaan asiat ovat pala palalta menneet eteenpäin. Kahdentoista tunnin matkustamisen aikana ehti miettiä yhtä sun toista, mutta vielä tähän reissuun ei osaa oikein suhtautua muuten kuin lyhyenä lomamatkana (joskin sellaisena, josta suurin osa ajasta menee työntekoon), kun kaikki toistaiseksi on vielä uutta kuten lomaillessakin.
Matkalukemisena minulla oli Helsingin pienen suuren miehen Osmo Soininvaaran Fillarilla Nizzaan, sujuva ja innostava matkakertomus kuukauden kestäneestä 3500 kilometrin pituisesta pyöräretkestä Helsingistä Ranskan Rivieralle. Kokonaisuudessan kirja herätti kunnioitusta (miten 55-vuotias pieni mies polkee päivittäin yli sadan kilometrin matkoja ilman lepopäiviä?), mutta ennen kaikkea se nostatti seikkailumieltä omaakin pienimuotoista seikkailuani varten. Oman mausteensa toivat myös Soininvaaran kuvaukset läpi ajamiensa kohteiden paikallisesta elämänmenosta ja ominaispiirteistä. En ole välttämättä yhtä sujuvasanainen, enkä varsinkaan niin yleissivistynyt kuin yksi vihreän liikkeen perustajistamme, mutta jotain saman kaltaista helposti luettavaa ja samalla kiinnostavia yksityiskohtia tarjoavaa raporttia pyrin tuomaan myös tälle foorumille. Toki pyrin kattamaan paikallisen elämänmenon lisäksi myös omia henkilökohtaisia tuntemuksiani ja törmäilyjäni pokerin maailmassa ja saksalais-brittiläis-eteläeurooppalaisessa organisaatiokulttuurissa.
Gibraltarilla lähes kaikki ovat käytännössä kaksikielisiä ja puhuvat englantia ja espanjaa yhtä sujuvasti. Kaupungilla asioidessa olen kuitenkin jo ehtinyt törmätä englantia lähes täysin taitamattomaan asiakaspalvelijaan, joita ilmeisesti on täällä jonkin verran. Useimmat heistä kuitenkin ovat huonosti palkatuissa ammateissa olevia espanjalaisia tai marokkolaisia, jotka tekevät töitä Gibraltarilla, mutta asuvat rajan toisella puolella Espanjassa. Espanjan puoleinen rajakaupunki La Linea on monin paikoin ränsistynyttä ja melko köyhää aluetta, mikä omalta osaltaan aiheuttaa myös suhteellisen paljon väkivaltaa ja muuta rikollisuutta. Pahemmasta päästä rikollisuusasteikolla on huumerikollisuus ja sen monet lieveilmiöt, sillä Gibraltarin ja Espanjan välinen rajan on pitkään toiminut huumeiden kauttakulkuväylänä. Nyttemmin tilannetta on ilmeisesti saatu jonkin verran aiempaan paremmin haltuun, mutta ongelmia on edelleen. Siksi nykyisistä kollegoistani toistaiseksi vain yksi on suositellut asumista La Lineassa, monet sen sijaan ovat suositelleet välttämään sitä. Kyse lienee jonkinlaisesta Espanjan Keravasta, josta juuri kukaan ei pidä, mutta jossa joidenkin on kuitenkin asuttava.
Seuraa viiden vuorokauden säätiedotus: sadetta, tuulta, sadetta, sadetta ja tuulta. Kulunut talvi on ollut Gibraltarilla poikkeuksellisen kylmä ja sateinen. Ensi viikosta lähtien tilanteen pitäisi kuitenkin muuttua ja kevään ottaa aimo harppaus eteenpäin. En kuitenkaan valita, täällä poikkeuksellisen kylmä tarkoittaa maaliskuun alussa noin 17-18 astetta, eilen jopa yli 20 kun aurinkokin mollotti muutaman tunnin täydellä alkukeväisellä tarmollaan. Kesäaikaan on tyypillisesti parin, kolmen kuukauden täysin sateeton jakso, jolloin lämpötila saattaa kohota jopa 40 asteeseen. Aivan niin tukalaa kuin Espanjan sisämaassa ei kuitenkaan ole, siitä pitää huolen raikas ja viilentävä merituuli. Joka tapauksessa viime yönä alkanut ja tänään jatkunut myrsky laittaa eteläeurooppalaisittain kevyesti rakennetut asunnot koetukselle: ilmankosteuden tuntee hyvin sisälläkin ja tuuli puhaltaa rakenteissa äänekkäästi kuin sumutorvi
Ääntä lähtee myös brittiläisen sotilaslaivaston hävittäjäkoneista, jotka olen ehtinyt noteerata jo pariinkin otteeseen. Olin jo ennen reissuun lähtöä tutkinut paikallistietoutta pursuavia nettisivuja, mutta en ollut aivan ymmärtänyt, että sotilastukikohta on edelleen niinkin aktiivinen kuin tänään. Harjoituslentoja jatkui pitkin päivää ja mekkala oli sen mukainen. No, onpahan turvallinen olo kun naapurissa on ilmavoimien tukikohta. Ei parane kaiken maailman hampuusien tänne yrittää kolttosiaan tekemään.
Toistaiseksi en ole ehtinyt tehdä lainkaan tuttavuutta paikalliseen ravintolaelämään. Siitä on osiltaan vastuussa työantajani tarjoama työpaikkaruokailu, joka poikeaa melkoisesti - kaikella kunnioituksella - Suomessa tottumastani Amica-linjasta. Työpaikkaruokailu täällä on siis palkan päälle tuleva etu, jonka työnantaja maksaa. Rahalla saa vuorokauden ympäri nauttia noin kolmesta lämpimän ruuan vaihtoehdosta, parista erilaisesta ruokaisasta salaattivaihtoehdosta, sandwicheistä, hedelmistä, muista pikku välipaloista ja tuoreesta, juuri paahdetusta espressosta ja monesta muusta epäsäännöllisemmin esiintyvästä herkusta. Ei siis ainakaan sen puolesta ole valittamista. Brittipubien antimista en siis ainakaan vielä ole päässyt nauttimaan, mutta varmasti niidenkin aika vielä tulee, kunhan pääsen paremmin asettumaan sijoilleni. Perjantaina on tarjolla myös ensimmäiset työpaikan kekkerit, joten ensimmäinen kosketus paikalliseen yöelämäänkin on kohta ovella. Raportti siitä seuraa, kun sen aika on, mikäli Pokeriammattilainen-blogin Sisäpoliittisen osaston Sensuuri-jaosto ei toisin päätä. Joka tapauksessa kyseisistä kekkereistä on hyvin aikaa toipua, sillä maanantaina tälllä on kansallinen vapaapäivä, tuttavallisemmin bank holiday. Iso käsi Sir John Lubbockille!
Ensin kuitenkin katsaus matkaan Suomesta Gibraltarin lämpöön. Vasta lähtöä edeltavänä iltana alkoi toden teolla tuntua, että kohta sitä lähdetään maailmalle. Mitään sen suurempaan jännitystä ei kuitenkaan ole vieläkään tullut, vaan asiat ovat pala palalta menneet eteenpäin. Kahdentoista tunnin matkustamisen aikana ehti miettiä yhtä sun toista, mutta vielä tähän reissuun ei osaa oikein suhtautua muuten kuin lyhyenä lomamatkana (joskin sellaisena, josta suurin osa ajasta menee työntekoon), kun kaikki toistaiseksi on vielä uutta kuten lomaillessakin.
Matkalukemisena minulla oli Helsingin pienen suuren miehen Osmo Soininvaaran Fillarilla Nizzaan, sujuva ja innostava matkakertomus kuukauden kestäneestä 3500 kilometrin pituisesta pyöräretkestä Helsingistä Ranskan Rivieralle. Kokonaisuudessan kirja herätti kunnioitusta (miten 55-vuotias pieni mies polkee päivittäin yli sadan kilometrin matkoja ilman lepopäiviä?), mutta ennen kaikkea se nostatti seikkailumieltä omaakin pienimuotoista seikkailuani varten. Oman mausteensa toivat myös Soininvaaran kuvaukset läpi ajamiensa kohteiden paikallisesta elämänmenosta ja ominaispiirteistä. En ole välttämättä yhtä sujuvasanainen, enkä varsinkaan niin yleissivistynyt kuin yksi vihreän liikkeen perustajistamme, mutta jotain saman kaltaista helposti luettavaa ja samalla kiinnostavia yksityiskohtia tarjoavaa raporttia pyrin tuomaan myös tälle foorumille. Toki pyrin kattamaan paikallisen elämänmenon lisäksi myös omia henkilökohtaisia tuntemuksiani ja törmäilyjäni pokerin maailmassa ja saksalais-brittiläis-eteläeurooppalaisessa organisaatiokulttuurissa.
Gibraltarilla lähes kaikki ovat käytännössä kaksikielisiä ja puhuvat englantia ja espanjaa yhtä sujuvasti. Kaupungilla asioidessa olen kuitenkin jo ehtinyt törmätä englantia lähes täysin taitamattomaan asiakaspalvelijaan, joita ilmeisesti on täällä jonkin verran. Useimmat heistä kuitenkin ovat huonosti palkatuissa ammateissa olevia espanjalaisia tai marokkolaisia, jotka tekevät töitä Gibraltarilla, mutta asuvat rajan toisella puolella Espanjassa. Espanjan puoleinen rajakaupunki La Linea on monin paikoin ränsistynyttä ja melko köyhää aluetta, mikä omalta osaltaan aiheuttaa myös suhteellisen paljon väkivaltaa ja muuta rikollisuutta. Pahemmasta päästä rikollisuusasteikolla on huumerikollisuus ja sen monet lieveilmiöt, sillä Gibraltarin ja Espanjan välinen rajan on pitkään toiminut huumeiden kauttakulkuväylänä. Nyttemmin tilannetta on ilmeisesti saatu jonkin verran aiempaan paremmin haltuun, mutta ongelmia on edelleen. Siksi nykyisistä kollegoistani toistaiseksi vain yksi on suositellut asumista La Lineassa, monet sen sijaan ovat suositelleet välttämään sitä. Kyse lienee jonkinlaisesta Espanjan Keravasta, josta juuri kukaan ei pidä, mutta jossa joidenkin on kuitenkin asuttava.
Seuraa viiden vuorokauden säätiedotus: sadetta, tuulta, sadetta, sadetta ja tuulta. Kulunut talvi on ollut Gibraltarilla poikkeuksellisen kylmä ja sateinen. Ensi viikosta lähtien tilanteen pitäisi kuitenkin muuttua ja kevään ottaa aimo harppaus eteenpäin. En kuitenkaan valita, täällä poikkeuksellisen kylmä tarkoittaa maaliskuun alussa noin 17-18 astetta, eilen jopa yli 20 kun aurinkokin mollotti muutaman tunnin täydellä alkukeväisellä tarmollaan. Kesäaikaan on tyypillisesti parin, kolmen kuukauden täysin sateeton jakso, jolloin lämpötila saattaa kohota jopa 40 asteeseen. Aivan niin tukalaa kuin Espanjan sisämaassa ei kuitenkaan ole, siitä pitää huolen raikas ja viilentävä merituuli. Joka tapauksessa viime yönä alkanut ja tänään jatkunut myrsky laittaa eteläeurooppalaisittain kevyesti rakennetut asunnot koetukselle: ilmankosteuden tuntee hyvin sisälläkin ja tuuli puhaltaa rakenteissa äänekkäästi kuin sumutorvi
Ääntä lähtee myös brittiläisen sotilaslaivaston hävittäjäkoneista, jotka olen ehtinyt noteerata jo pariinkin otteeseen. Olin jo ennen reissuun lähtöä tutkinut paikallistietoutta pursuavia nettisivuja, mutta en ollut aivan ymmärtänyt, että sotilastukikohta on edelleen niinkin aktiivinen kuin tänään. Harjoituslentoja jatkui pitkin päivää ja mekkala oli sen mukainen. No, onpahan turvallinen olo kun naapurissa on ilmavoimien tukikohta. Ei parane kaiken maailman hampuusien tänne yrittää kolttosiaan tekemään.
Toistaiseksi en ole ehtinyt tehdä lainkaan tuttavuutta paikalliseen ravintolaelämään. Siitä on osiltaan vastuussa työantajani tarjoama työpaikkaruokailu, joka poikeaa melkoisesti - kaikella kunnioituksella - Suomessa tottumastani Amica-linjasta. Työpaikkaruokailu täällä on siis palkan päälle tuleva etu, jonka työnantaja maksaa. Rahalla saa vuorokauden ympäri nauttia noin kolmesta lämpimän ruuan vaihtoehdosta, parista erilaisesta ruokaisasta salaattivaihtoehdosta, sandwicheistä, hedelmistä, muista pikku välipaloista ja tuoreesta, juuri paahdetusta espressosta ja monesta muusta epäsäännöllisemmin esiintyvästä herkusta. Ei siis ainakaan sen puolesta ole valittamista. Brittipubien antimista en siis ainakaan vielä ole päässyt nauttimaan, mutta varmasti niidenkin aika vielä tulee, kunhan pääsen paremmin asettumaan sijoilleni. Perjantaina on tarjolla myös ensimmäiset työpaikan kekkerit, joten ensimmäinen kosketus paikalliseen yöelämäänkin on kohta ovella. Raportti siitä seuraa, kun sen aika on, mikäli Pokeriammattilainen-blogin Sisäpoliittisen osaston Sensuuri-jaosto ei toisin päätä. Joka tapauksessa kyseisistä kekkereistä on hyvin aikaa toipua, sillä maanantaina tälllä on kansallinen vapaapäivä, tuttavallisemmin bank holiday. Iso käsi Sir John Lubbockille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)