Päivä turistina

Ensimmäinen viikko Gibraltarilla alkaa täyttyä, joten oli jo korkea aika tarkastella uutta kotiseutua vähän muutaman minuutin työmatkaa laajemmin. Kahden kämppikseni - saksalaisen taloustieteilijän ja belgialaisen käytettävyysasiantuntijan - kanssa päädyimme leikkimään turisteja tekemällä parin tunnin promenaadin pääostoskadun kautta vuorelle ja sieltä alas katsomaan 1800-luvun brittiarmeijan suurta ylpeyttä, sadan tonnin painosta tykkiä. Tarkoitus oli oikeastaan kävellä saaren eteläisimpään kolkkaan Europa Pointiin tähystämään Marokon rannikkoa, mutta mutkittelevien käänteiden jälkeen Gibraltar osoittautui yllättävän suureksi paikaksi, ja sadekin yllätti matkaajat kesken kaiken, joten Europa Point sai jäädä toiseen kertaan.

Valtava tykki oli näkemisen arvoinen, vaikkei suuria intohimoja täkäläiseen sotahistoriaan olisikaan. Kapistus oli arviolta viisi-kuusi metriä pitkä ja massaa oli mainitut noin sata henkilöautoa. Kurkistus infotauluihin kertoi laitteesta mm. seuraavaa: tykin siirtäminen sen valmistuspaikasta puolen kilometrin päästä kesti aikanaan noin kolme viikkoa; mikään sarjatuliase ei ollut kyseessä, sillä sen ampumavalmiuteen saaminen kesti noin kolme tuntia; ammus painoi lähes tuhat kiloa, ja sillä läpäisi lähes 25 tuuman paksuisen teräslevyn. aseen kantavuus oli 6-8 mailia eli reippaasti toistakymmentä kilometriä. Melkoinen vempele siis. Harjoituslaukauksia lukuun ottamatta tykille ei kuitenkaan onneksi koskaan ollut tarvetta, joten sen todellinen tulivoima jäi selvittämättä

Matkalla sotilaallista ihmetta katselemaan teimme myös ensimmäisen kerran tuttavuutta paikallisten apinoiden kanssa. Olin kuvitellut, että apinat asustavat jollain suurehkolla aidatulla alueella vuoren rinteillä, mutta ainakin kolme niistä näyttää viihtyvät ihmisten parissa. Siinä ne töllistelivät keskellä jalkakäytävää, ennen kuin esiintymishaluisin intoitui näyttävään kiipeilytaitojaan kerrostalon seinää pitkin. Harmi, ettei sattunut evästä mukaan. Uskoisin, että hännättömät sukulaissielumme olisivat arvostaneet banaanin pätkää tai muuta naposteltavaa..Täytyy tehdä jonain toisena päivänä uusi retki paikallisen (erittäin hyvän) supermercadon kautta. Täällä tosin joka puolella varoitellaan, ettei apinoita saa syöttää tai muutenkaan lähestyä, koska ovat kuulemma innokkaista puremaan tai näpistämään erinäisiä mukana kannettavia asioita. Mutta tämä näkemämme kolmikko näytti ainakin hyvin lempeältä.

Paluumatkalla takaisin kämpille tutustuimme myös paikalliseen maantien ässään. Suomalaisia kollegoitaan huomattavasti pienemmät bussit ovat täällä yllättävän kätevä kulkupeli, joskin ainakin vuorenrinteeltä alas körötellessä meno muistutti enemmänkin köyhän miehen vuoristorataa. Ensikertalaiselle ko. onnikka meni vähän turhankin reipasta vauhtia erittäin kapeita ja mutkittelevia teitä pitkin. Mutta hengissä selvittiin, ja matkalle tuli hintaa 60 paikallista penniä eli noin 66 eurosenttiä. Huokeaa, sanoisin.

Parin tunnin reippailun jälkeen palkitsimme itsemme intialaisen keittiön antimilla. Kuten muuallakin brittiläisen hallinnon alaisilla alueilla, myös Gibraltarilla on asukaslukuun suhteutettuna iso intialaislähtöinen yhteisö. Espanjalaisiin tai marokkolaisiin verrattuna intialaistaustaisia on täällä vähän, mutta edullista intialaista ruokaa tarjoavia ravintoloita ja pikkukuppiloita on useita. Eivätkä hinnat ravintoloissakaan päätä huimaa: herkullinen lamb korma ja pienehkö vuori hyvin tehtyä riisiä alle kuusi puntaa. Eikä tarvitse laksatiivejakaan ostaa, kun pienen ravintolan keittiö ei paatuneimpien hygieniaintoilijoiden vaatimuksia ihan viimeistä piirtoa myöten täytä. Mutta miten sitä sanotaankaan: hyvä ruoka, parempi mieli. Nyt on hyvä mahan vieressä lepäillä.